maanantai 19. heinäkuuta 2021

Mila 22.05.2010-29.06.2021💔

 Koska vain yksi voi olla ensimmäinen...💗

Päivä, jota pelkäsin kaikkein eniten koitti juhannuksen jälkeen aivan yllättäen.

Julkaisin tämän tekstin Milan kuoleman jälkeen facebookissa ja instagramissa. Nyt ei ole voimia kirjoittaa enempää.

Ekat päivät ilman Milaa takana. Oon nukkunut näitten päivien ajan vaan muutaman tunnin yhteensä, itkenyt silmät päästäni niin turvoksiin ettei ne enää aukea kunnolla, on ollut ihan karmea olo😣😭💔

Kaikki tapahtui niin yllättäen, ettei mun mieli oo vielä edes päässyt mukana siihen, ettei mikään enää koskaan tuo Milaa takaisin. Aattelen vaan, että se on jossain hoidossa ja tulee kohta kotiin tai että kohta herään vaan tästä kamalasta painajaisesta. Epäusko.

Ei vielä pitänyt olla Milan aika lähteä. Mulla oli vielä niin paljon suunnitelmia sen varalle, yhteisiä seikkailuja piti olla vielä paljon jäljellä💔

Mila kävi reilu viikko sitten hammaskiven poistossa ja siltä poistettiin kolme etuhammasta sekä samalla huomattiin, että yksi poskihammas oli lohjennut, mut sillä asemalla ei ollut mahdollisuutta tehdä poistoa. Operaation jälkeen Mila söi huonosti. Aattelin sen johtuvan vaan kipeästä suusta. Välillä saatiin jotain alas, muutaman kerran Mila oksensi, mutta tavaraa pysyi alhaallakin. Kävi se vielä loppuviikosta kerjäämässä keittiöstä kurkkuakin, kun kuuli oman kutsuhuutonsa eli veitsellä kurkun leikkaamisäänen🥺 Kurkku oli Milan herkkua❤️

Viikonloppuna olo meni muutenkin vetämättömäksi, tuntui että koira olis vaan makoillut mielummin ja sen jalat ei oikein kantaneet. Se kuitenkin kannustuksesta kävi pihalla pissalla ja söi muussattua nakkia kädestä. Se teki mielellään vielä jotain pikkutemppuja ja samalla sain huijattua sen vähän syömäänkin. Pelattiin Milan lempparipeliä eli ammuttiin herkkuja sormella maata myöten ja se sai napata ne vauhdista kiinni, häntä heilui vimmatusti niinkuin aina ennenkin❤️

Soitin heti maanantaina lääkärille saisiko pika-ajan hampaan poistoon, tulehtunut hammashan se vain oli. Aika olis mennyt niin pitkälle, joten halusin tarkistaa tilanteen, enhän mä voinut kuukautta koiraa kipeänä kotona pitää. 

Maanantaina iltalenkillä Mila tahtoi vielä pissan jälkeen jatkaa matkaa ja jäädä vielä haistelemaan heiniä. Tiistai-aamuna ennen lääkäriä se ei halunnut nakkia, mutta sain menemään alas vähän märkäruokaa. Sitä ei saanut vaan liikaa antaa, kun Milan massu heitti aina liian isosta määrästä ihan sekaisin.

Lääkärin tutkiessa Mila hieman yllättäen reagoi voimakkasti vatsan alueelta. Ikenet hieman vaalenneet. Muuten kaikki oli normaalia. Milalta otettiin verikokeet ja lääkäri puhui, että katsotaan ne ensin yhdessä ja tuloksista riippuen otetaan sitten vatsan ultra/rtg. Minä odotin aulassa verikokeitten ajan ja sit pääsin Milan kanssa odottamaan huoneeseen niiden tuloksia. Mila vielä heilutti iloisesti häntää, kun huomasi, et oma ihminen ei jättänytkään sitä ihan yksin ja seisoa töpötti terhakasti. 

Mila oli nesteytyksessä ja sai kipulääkkeen ja sit odoteltiin yhdessä tuloksia. Kohta hoitaja tuli hakemaan Milan ultraan. Siitä alkoi pitkät minuutit. Ensimmäisen kerran mieleen tuli, että mikähän nyt, kun meidän piti katsoa ne tulokset ensin yhdessä ennen ultraa. Olin kuitenkin edelleen ollut siinä uskossa, että tulehtunut hammas on vaan ajanut koiran tähän kuntoon. Kohta sain Milan ultrasta ja mulle sanottiin, että lääkäri tulee kohta kertomaan tulokset. 

Lääkäri tuli ja tulokset oli musertavat. Maksa käytännössä täysin syöpäkudoksen peittämä ja mahdollisesti kudosta oli pernassakin. Maksa-arvot heitti, Milalla selvä anemia ja vatsaontelosta lääkäri oli ottanut näytteen ja siellä oli puhdasta verta. Eli todennäköisesti joko maksa tai perna oli nyt tihuttamassa sinne😭😭💔 

Kotiin Mila ei enää lähtisi. Pyysin, voisiko sille antaa vielä vahvan kipulääkkeen ja pahoinvointilääkkeen, saisin hyvästellä Milan rauhassa ja saataisiin vielä mökiltä porukka kotiin saattelemaan maailman parhain tyttö viimeiselle matkalle❤️ Silittelin Milaa ja kiitin sitä kaikesta. Niistä kaikista seikkailuista yhdessä, siitä että se on ollut maailman paras koira, täydellinen ensimmäinen koira, siitä että se on ollut just tuollainen. Pyysin anteeksi, jos se on kärsinyt, mut mä en ollut huomannut mitään. Olisko mun pitänyt huomata? Mila ei näyttänyt kipuaan. Mutta sitä on aivan varmasti sattunut...

Se olis tahtonut vielä pompata pystyyn, kun nousin hakemaan nenäliinaa, jalat vaan ei enää oikein kantaneet. Se olis ollut valmis lähtemään kotiin. Mut enää sen ei tarvinnut. Enää sen ei tarvinnut nousta. 

Klo 16.20 Mila nukahti rauhallisesti vastaanottohuoneen lattialle. Valtava ikävä jäi ja sydämeen pienten tassunjälkien valtava aukko🐾❤️

Tiedän, että ainoa asia, mikä menettämisen tuskaan auttaa on aika. Onneksi muistot pysyy, vaikka vielä Milan muistelu sattuu aivan tosi paljon. Eikä sitä välttämättä edes tarvitse miettiä, niin silti aivan yllättäen saattaa vaan pillahtaa itkuun.

Oon kuitenkin vaan niin iloinen Kavasta. Olisin aivan pulassa ilman sitä. Se on pakottanut pitämään arjen rutiineista kiinni. Kun olis vaan tehnyt mieli jäädä sänkyyn makaamaan, se on pakottanut lähtemään ulos. Sillä on myös aina ihan omat jutut, että väkisinkin vaikka kuinka paha olo on, sen tempaukset hymyilyttää. Se ei ole samanlainen lohduttaja kuin Mila oli, se haluaa aina piristyttää ja saada hyvälle tuulelle. Kai se elämä jatkuu, vaikka se ei nyt siltä todellakaan tunnu. Nyt rutistan Kavaa kovasti, ikinä kun ei aamulla voi tietää, et tää voikin olla se viimeinen päivä yhdessä❤️


”𝐾𝑢𝑛 𝑠𝑢𝑟𝑢 𝑗𝑎 𝑘𝑎𝑖𝑝𝑎𝑢𝑠 𝑜𝑛 𝑙𝑖𝑖𝑎𝑛 𝑠𝑢𝑢𝑟𝑖
𝑗𝑎 𝑡𝑢𝑛𝑛𝑒𝑡 𝑘𝑦𝑦𝑛𝑒𝑙𝑡𝑒𝑛 𝑣𝑖𝑒𝑟𝑖𝑣𝑎̈𝑛 𝑝𝑜𝑠𝑘𝑒𝑙𝑙𝑒𝑠𝑖,
𝑚𝑢𝑖𝑠𝑡𝑒𝑙𝑒 𝑠𝑖𝑙𝑙𝑜𝑖𝑛 𝑚𝑖𝑛𝑢𝑎 𝑗𝑎 𝑛𝑖𝑖𝑡𝑎̈ ℎ𝑒𝑡𝑘𝑖𝑎̈, 𝑗𝑜𝑡𝑘𝑎 𝑚𝑒𝑖𝑙𝑙𝑎̈ 𝑜𝑙𝑖.
𝑁𝑒 ℎ𝑒𝑡𝑘𝑒𝑡 𝑚𝑒𝑖𝑙𝑙𝑎̈ 𝑜𝑛 𝑣𝑖𝑒𝑙𝑎̈𝑘𝑖𝑛, 𝑠𝑖𝑙𝑙𝑎̈ 𝑚𝑢𝑖𝑠𝑡𝑜𝑡 𝑒𝑖𝑣𝑎̈𝑡 𝑘𝑎𝑡𝑜𝑎,
𝑚𝑖𝑛𝑎̈ 𝑜𝑙𝑖𝑛 𝑘𝑎𝑛𝑠𝑠𝑎𝑠𝑖 𝑠𝑖𝑙𝑙𝑜𝑖𝑛 𝑗𝑎 𝑛𝑖𝑖𝑛 𝑜𝑙𝑒𝑛 𝑛𝑦𝑡𝑘𝑖𝑛, 𝑠𝑖𝑙𝑙𝑎̈ 𝑚𝑖𝑛𝑎̈ 𝑒𝑛 𝑘𝑎𝑡𝑜𝑎.
𝐽𝑎̈𝑡𝑖𝑛ℎ𝑎̈𝑛 𝑡𝑎𝑠𝑠𝑢𝑛𝑗𝑎̈𝑙𝑘𝑒𝑛𝑖 𝑠𝑦𝑑𝑎̈𝑚𝑒𝑒𝑠𝑖.”❤️🐾

Kultatyttö Mila. Ikinä en unohda.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Huomioithan, että kommenttisi tulee näkymään vasta kun olen hyväksynyt sen.